Kynsilaukkaa lakeuksilla
Tanssivat vampyyrit valloittivat Seinäjoen
Pieni suomalainen elokuvateatteri joskus 60-luvun lopulla. Valkokankaalla vampyyrit tanssivat jäykkää hovitanssiaan kahden kuolevaisen yrittäessä pysyä huomaamattomina. Teini-ikäinen poika istuu katsomossa, ja jokin alkaa hiljalleen heräillä hänen mielensä perukoilla.
Budapest tammikuussa 2011, paikallisen Tanz der Vampire -produktion 150. esityksen juhlat. Ilma on raskaana naurusta ja pálinkasta, ja samettiviitassaan kimaltava vampyyrikreivi seisoo nurkassa syömässä kaalipataa. Produktion taiteellinen johtaja kuulee Olli-Matti Oinosen olevan tekemässä samaa musikaalia suomalaiseen pikkukaupunkiin ja toteaa kunnioitusta äänessään "And I thought we were crazy".
Dance of the Vampires -nimellä Suomessa tehty Tanz der Vampire sai Pohjoismaiden ensi-iltansa 10. syyskuuta 2011 Seinäjoen kaupunginteatterissa. Vampyyrejä ei ehkä ensimmäiseksi kuvittelisi tanssimaan Lakeuden ristin varjoon, mutta riskinotto näyttää kannattaneen. Euforinen ensi-iltayleisö kiljui suoraa huutoa loppukumarruksissa ja lipunmyynti ampaisi nousuun, jollaista teatterissa ei aiemmin ollut nähty.
Ensi-illan jälkeen teatterin toimitusjohtaja Marja-Leena Kallantie paljasti sanomalehti Ilkalle produktion kokonaisbudjetin olleen 700 000 euroa (Ilkka 11.9.2011). Se on Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen suuri summa, vaikka samaan aikaan Pietarissa maksettiin 1,5 miljoonaa euroa pelkästä lisenssistä tehdä Wienin produktion kopio. Kansainvälisesti katsoen pienellä rahalla lakeuksille on joka tapauksessa saatu tyylikäs ja lämmöllä tehty musikaali, johon on koottu lahjakkuuksia alalta jos toiseltakin.
Persoonallisuutta, peruselementtejä ja intohimoa
Seinäjoella nähdään tanssivien vampyyrien ensimmäinen non-replicana tehty eurooppalainen produktio, eli ensimmäinen versio jossa ei käytetä alkuperäistä Roman Polanskin ohjausta, josta nykyisin vastaa hänen assistenttinsa Cornelius Baltus. Käytännössä non-replica tarkoittaa sitä, että sama teksti ja käsikirjoitus esitetään erilaisella ohjauksella ja näyttämöllepanolla, jolloin tarinassa saattavat korostua hyvinkin erilaiset tulkinnat.
Aivan kaikkea ei Etelä-Pohjanmaalla kuitenkaan ole laitettu uusiksi.
– Tarina on sama, ja sen myötä musikaalissa on pakko olla tietyt peruselementit, etenkin ulkoasussa: majatalo, linnan julkisivu, portaikko, tanssisali ja niin edelleen. Halusin musikaaliin kuitenkin enemmän intohimoa. Haluan sen olevan iholla, olevan lihaa ja verta. Tarina sentään kertoo nuoren naisen seksuaalisesta heräämisestä, joten himon ja halun täytyy näkyä, seinäjokelaisessa lounasravintolassa istuva Olli-Matti Oinonen selostaa ajatusta ohjauksensa takana.
Kuvaavana piirteenä tälle voisi käyttää Sarah'n kylpyhuonekohtauksia, jotka kirjaimellisesti ovat iholla. Keski-Euroopassa neito hekumoi kylvyssä ihonväriseen kokovartalotrikooseen käärittynä, mutta suomalaisella Sarah'lla on ammeessa vain huomaamattomat alushousut.
– Sarah tarvitsee äijän, Alfred on hänelle liian kiltti, Oinonen lisää.
Vieressä riisiä syömäpuikoilla metsästävällä Ville Salosella (Alfred) on oma teoriansa Sarah'n motiiveista tarinassa.
– Sarah käyttäytyy kuin keskivertonainen, jolla on ovulaatio. Kolmena viikkona neljästä nainen haluaa kiltin ja herttaisen miehen, mutta sitten hormonit iskevät ja yhtäkkiä on ihan pakko saada se alfauros hinnalla millä hyvänsä.
Ei nimi vampyyriä pahenna
Kun Suomen produktiosta alettiin ensimmäisen kerran puhua julkisuudessa syksyllä 2010, englanninkielinen nimi aiheutti hämmennystä faneissa. Epäilyt surullisenkuuluisan Broadway-flopin paluusta ja vaikutuksista Seinäjoella velloivat nettikeskusteluissa mutta osoittautuivat pian turhiksi.
– Vampyyrien tanssi kuulostaa vähän miedolta ja lässyltä, kuin keijukaismusikaalilta. Saksankielinen nimi on iskevä, mutta sitä ei Suomessa ymmärrettäisi. Halusimme kuitenkin pitää nimen elokuvaan ja musikaaliin helposti yhdistettävänä, joten Dance of the Vampires tuntui myyvimmältä vaihtoehdolta, Oinonen summaa nimivalintaa.
– Miksei Alfred: The Musical?, Salonen tiedustelee.
Pöydässä alkaa lennellä musikaalin sisällön tiivistäviä vaihtoehtoisia nimiä, joista Vampire Ball(s) lienee kuvaavin esimerkki. Kenties Seinäjoen Dance of the Vampires ainakin auttaa vähentämään nimen negatiivista kaikua fanien korvissa, jos musikaalia tulevaisuudessa yritetään viedä uudelleen angloamerikkalaiselle lavalle.
Megaluokan palapeli
Tämän kokoluokan musikaalin tuotantoprosessi on tavallista mutkikkaampi. Osallisia on paljon, paljosta täytyy päästä kompromissiin, ja esitysoikeudet omistava yhtiö Vereinigte Bühnen Wien valvoo tarkasti musikaaliensa toteutusta. Esimerkiksi koko työryhmän CV:t täytyi hyväksyttää Wienissä, samoin kaikki painettu materiaali kuten mainoskuvat. Suuria tunteita ei ole koettu pelkästään lavalla.
– Kolmesti meinasin lyödä hanskat tiskiin ennen kuin päästiin harjoituksiin asti, Oinonen hymähtää.
– Onneksi työryhmä on mitä parhain ja yhteishenki toimii, joten harjoitusvaihe sujui mainiosti ja fiilis on hyvä.
Keskieurooppalaisten produktioiden orkestraatiot ovat pysyneet pääosin samanlaisina vuodesta 1997, mutta Seinäjoella musiikkia on pyritty sovittamaan modernimmaksi.
– Pyrimme pääsemään eroon esimerkiksi lopun euroiskelmäbiitistä. Vampyyrien maailmanvalloituksesta kertovan kappaleen pitäisi olla päälletulevampi, Oinonen kertoo.
Omat haasteensa aiheuttaa taustanauha, jota VBW vaati käytettäväksi seitsemän hengen livebändin lisäksi. Nauhalla soittaa kymmenisen VBW:n orkesterin jäsentä ja se tuo syvyyttä äänimaailmaan, mutta samalla se tekee musiikista palapelin, joka kapellimestarin, äänisuunnittelijan ja näyttelijöiden täytyy pitää koossa. Musiikin sovituksesta vastaava kapellimestari Timo Ristilä kuvasi elokuussa 2011 pidetyssä lehdistötilaisuudessa prosessia ilmaisulla "vähän kuin yrittäisi meikäläisen neljäkutosta jalkaa neljäneljän kenkähän: rutisee välillä mutta menee silti". Ensi-iltaan mennessä kenkä näytti venyneen jalan mukaiseksi, sillä esityksissä kaikki toimii saumattomasti.
Tosielämän vampyyrinmetsästystä
Produktion taiteellinen työryhmä on pitkälti sama kuin Seinäjoella legendaksi kohonneessa Rocky Horror Show -produktiossa vuonna 1995. Puvustaja Leena Rintala, kapellimestari Timo Ristilä ja äänisuunnittelija Petteri Karri kuuluvat edelleen kaupunginteatterin vakihenkilökuntaan, lavastaja Marjatta Kuivasto vaikuttaa nykyään Tampereella ja Oinonen itse työskentelee Kuopiossa. Uusista kasvoista esimerkiksi kääntäjä Marika Hakola löytyi netissä olleen pro gradu -tutkielmansa kautta.
Näyttelijöitä puolestaan haettiin myös avoimilla koe-esiintymisillä, mikä on melko harvinaista Suomen oloissa mutta tuotti ainakin vampyyrien tapauksessa ilmeisen hyviä tuloksia. Osa löydettiin ns. headhunting-menetelmällä, jossa soitetaan läpi alalla työskenteleviä tuttuja ja kysellään, olisiko kellään sattumalta tiedossa baritonia, joka saisi sukat pyörimään katsojien jaloissa.
– Tietyt näyttelijät löytyivät heti. Esimerkiksi Raili Raitalan bongasimme Sarah'n rooliin YouTube-videolta. Krolockia taas etsittiin ja etsittiin, Oinonen muistelee.
Lopulta puvustaja Leena Rintala muisti nähneensä Ilmajoen musiikkijuhlilla mahdollisen kreivikandidaatin. Lopputuloksena baritoni Jyri Lahtinen ryhtyi pyörittämään yleisön sukkia – varsin menestyksekkäästi.
Rakkaus jota ei voi vastustaa
Näyttelijöitä – kuten koko produktiota – on lähes poikkeuksetta ylistetty niin sanomalehtiarvioissa kuin maallikkokatsojien ja ammattilaistenkin kommenteissa. Seinäjoelle eksyy ajoittain myös ulkomaalaisia faneja, ja palaute on ollut saksankielisiin megaproduktioihinkin tottuneilta positiivista. Myös VBW:n edustajat ja säveltäjä Jim Steinmanin assistentti, musiikkituottaja Steven Rinkoff olivat vaikuttuneita suomalaisten osaamisesta.
Yleisön suosionosoitukset esityksissä yltävät jatkuvasti rockkonserttimaisiin tunnelmiin, eivätkä nimikirjoitusten haussa olevat ihailijat ole teatterilla harvinainen näky. Etenkin Jouko Enkelnotko on kerännyt faneja persoonallisella Herbert-tulkinnallaan.
– Herbertin rooli sopii Joukolle kuin nenä päähän, Oinonen toteaa. Hän harmittelee hahmon olevan usein kovin "softattu" musikaalissa.
– Tämä Herbert on oikeasti pelottava, Ville Salonenkin kommentoi ja kuulostaa siltä, että tarkoittaa mitä sanoo. Hän ja Enkelnotko ovat vanhastaan hyviä tuttuja, joten he myös uskaltavat ottaa yhteisistä kohtauksistaan enemmän irti. Kun rakastut -kohtauksen tanssi- ja painikoreografia on osin kaksikon keskenään suunnittelema. Seinäjoen Herbert onkin melko päällekäyvä ja Enkelnotkon sanoin "mies, joka käskee" (Ilkka 4.11.2011).
Kiehtovat, pelottavat vampyyrit
Vampyyristä on 2000-luvulla tullut populaarikulttuurin uusin hittituote. High schoolia käyvät tai synteettistä verta juovat vampyyripojut ovat kuitenkin kaukana Tanz der Vampiren vampyyrikuvasta, joka Oinosen käsissä on saanut vielä astetta petomaisemman sävyn. Hänelle vampyyri on suuri tuntematon; se jokin, joka vaanii pimeydessä valojen sammuttua huoneesta ja jonka läsnäolon ihminen tuntee vaikkei näe. Oinonen tunnetaan elokuvahulluna, ja hän omistaa vaikuttavan kokoelman kauhuelokuvia, myös vampyyreistä.
– Näin Polanskin Vampyyrintappajat elokuvateatterissa joskus 15-vuotiaana, ja siitä tämä lähti. Olimme penkkareissakin pukeutuneet vampyyreiksi, hän muistelee.
Myös Seinäjoen lavalla ovat nähtävissä vaikutteet vanhoista kauhuelokuvista ja ajalta, jolloin vampyyri oli byronilaisen kiehtova mutta samalla pelottava. Polanskin elokuvalla on luonnollisesti erityisasema vaikutusten lähteenä. Oinonen on ehdottomasti vanhojen kunnon goottilaisesta kauhusta karanneiden vampyyrien ystävä eikä juuri arvosta moderneja vampyyritarinoita.
– True Blood on Kauniit ja rohkeat hampaat suussa. Nykyään ei tehdä hyviä vampyyrileffojakaan. Francis Ford Coppolan Dracula ehkä, ja Veren vangeissa oli pari hyvää kohtausta Pariisin Vampyyriteatterissa.
Musikaalin ohjauksessa on pyritty myös vampyyrien mystiikan säilyttämiseen. Vaikka ensemblevampyyrit kulkevatkin esityksessä tuttuun tapaan katsomon kautta, von Krolockit pysyttelevät omassa todellisuudessaan eivätkä astu näyttämöltä päivänvaloon edes haastatteluja varten. Oinonen korostaa paljon teatterissa syntyvää todellisuuden ja sadun illuusiota, jota hän ei halua rikkoa esimerkiksi päästämällä yleisöä näkemään vampyyrimaskeerausta lähempää. Osittain samasta syystä Herbertiä ja Alfredia ei saatu tanssimaan peilissä, koska etäisyys ei pienessä teatterissa riitä peili-illuusion syntymiseen kaksoisolennoilla.
Perinteisistä vaikutteistaan huolimatta musikaalin vampyyrit linkittyvät myös nykypäivään, niin mentaliteettinsa kuin loppukohtauksen modernien asujenkin puolesta. Vampyyri on kuolematon ja samalla ajaton ilmiö. Se symboloi ihmisen toiseutta ja toimii peilinä ihmiskunnalle, kuten Marika Hakola musikaalin käsiohjelmassakin kirjoittaa.
– Vampyyrien on helppo ottaa valta nykymaailmassa, Oinonen maalailee.
Ville Salonen lisää, että musikaalissa edes hyvyys ja ylevyys eivät auta, vaan kaikki muuttuvat kuitenkin vampyyreiksi. Oinonen toteaa ihmiskunnan olevan menossa helvettiin, ja Salonen pohtii, onko vampyyriys siinä tapauksessa helvetti. Kreivi von Krolockin nietzschemäinen asenne on selvästi tarttuvaa.
– Ihminen, pidä huolta itsestäsi, ohjaaja lopulta tiivistää vampyyriensä sanoman maailmalle.
Vuosikaudet olin aavistus vain...
Aikaa on kulunut siitä, kun 15-vuotias poika istui elokuvateatterissa. Musikaaliin Oinonen tutustui jo maailmanensi-illan aikoihin 1997, kun silloin Wienissä työskennellyt sopraano Johanna Rusanen-Kartano lähetti hänelle levyn. Kun teatterinjohtaja Vesa Tapio Valo soitti ja kyseli Oinosta ohjaamaan jotakin Seinäjoelle, miehet pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen teoksesta. Vaikka monet ovat pitäneet projektia enemmän tai vähemmän hulluna, valtava satsaus näyttää kannattaneen ja yleisö on löytänyt teatteriin. Vampyyrit ovat astuneet pois yöstä ja tanssivat Seinäjoen parrasvaloissa toivottavasti vielä pitkään.
© 2011 Eclipsis ry
