Romaani
Rebecca on englantilaisen kirjailijan Daphne du Maurierin viides ja samalla tunnetuin romaani, joka ilmestyi vuonna 1938. Kriitikoiden sille osoittamasta vähäisestä huomiosta huolimatta kirjasta tuli heti menestys, ja se käännettiin jo ilmestymisvuonnaan useille kielille, myös suomeksi. Rebeccaa on toisinaan luonnehdittu tarinaksi "kahdesta naisesta, miehestä ja kartanosta", koska näillä kaikilla on oma tärkeä paikkansa juonen rakentumisessa. Kirja on myös kirjoitettu kokonaan minäkertojan näkökulmasta, eikä lukijalle missään vaiheessa paljasteta kertojan nimeä. Lukija tietää siis vain sen verran kuin minäkertojakin, mikä mahdollistaa salaperäisen tunnelman säilymisen läpi teoksen.
Romaani on rakennettu takaumien avulla, ja kerronta alkaa tarinan lopusta. Kirjan ensimmäisessä luvussa kertoja näkee unta Manderleysta, miehensä kartanosta, jossa hän ehti asua vain hetken aikaa ennen kuin järkyttävät tapahtumat ajoivat heidät sieltä pois. Varsinainen tarina alkaa kuitenkin Monte Carlosta, jossa nuori minäkertoja on amerikkalaisen Mrs van Hopperin seuraneitinä. Mrs van Hopper on hyvin kiinnostunut yläluokkaan kuuluvista ihmisistä ja haluaa tehdä tuttavuutta heidän kanssaan. Siten naiset tutustuvat samassa hotellissa lomailevaan Maxim de Winteriin, jonka vaimo on hiljattain kuollut purjehdusonnettomuudessa. Kertoja päätyy viettämään paljon aikaa Maximin kanssa, ja vain muutaman viikon tuttavuuden jälkeen he menevät naimisiin.
Muutto Maximin kartanoon Manderleyhin ei suju ongelmitta, sillä uusi Mrs de Winter on nuori, ujo ja tottumaton toiminaan suuren talon emäntänä. Kartanon taloudenhoitaja, Mrs Danvers, ei helpota hänkään nuorikon oloa, vaan hänelle talon ainoa oikea emäntä on edelleen Maximin ensimmäinen vaimo Rebecca. Alusta asti Mrs de Winter tuntee alemmuutta Rebeccan varjossa, sillä kaikki hänen tapaamansa ihmiset päätyvät aina muistelemaan sitä, kuinka kaunis, valloittava ja täydellinen Rebecca oli. Myöskään miehelleen Mrs der Winter ei voi puhua asiasta, sillä Maxim on tehnyt selväksi, ettei halua ensimmäistä vaimoaan mainittavan. Mrs de Winter luulee vaiteliaisuuden johtuvan siitä, että mies rakastaa edelleen kuollutta vaimoaan ja vertaa häntä jatkuvasti tähän.
Totuus kuitenkin paljastuu, kun myrskyn jälkeen Rebeccan veneen hylky löydetään – ja sen sisältä Rebeccan ruumis, joka todistaa, ettei kyseessä ollutkaan onnettomuus. Maxim kertoo vihdoin vaimolleen kaiken onnettomasta avioliitostaan uskottoman ja hurjan Rebeccan kanssa ja selittää, kuinka kaikki johti lopulta siihen, että hän ampui vaimonsa. Tapahtuneessa tosin oli lieventäviä asianhaaroja, minkä vuoksi on tulkittu, että Rebecca halusi kuolla ja käytti miestään vain itsemurhansa välikappaleena. Mrs de Winter saa vihdoin tilaisuuden todistaa rakkautensa ja luottamuksensa: hän uskoo miehensä sanaan ja seisoo tämän rinnalla siitä huolimatta, että oikeudenkäynnissä Maximia epäillään vaimonsa murhasta. Mrs de Winter ei ole edes järkyttynyt miehensä teosta vaan ainoastaan helpottunut siitä, ettei Maxim sittenkään rakastanut Rebeccaa.
Kirja päättyy hetkeen, jolloin de Winterit palaavat Maximin vapauttavan tuomion jälkeen Manderleyhin. He eivät koskaan ehdi kartanolle asti vaan näkevät jo pihatiellä punertavaa kajastusta ja tuhkaa ilmassa. Enempää ei kerrota, mutta kirjan aikana on käynyt ilmi, että de Winterit lähtevät pois Manderleystä ja elävät nyt tyytyväistä, yksinkertaista elämää ulkomailla. Menneisyys on palanut tuhkaksi Manderleyn mukana, eivätkä he enää koskaan voi palata takaisin, sillä "asiat, jotka olemme koettaneet unohtaa ja jättää taaksemme, heräisivät jälleen henkiin, ja tuosta pelon tunteesta - - saattaisi jollakin ennakolta aavistamattomalla tavalla tulla jälleen ainainen seuralaisemme." Onko tarinan loppu siis onnellinen? Se riippuu lukijasta.
Rebeccaa verrataan usein Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaaniin, joka itse asiassa toimikin du Maurierin innoittajana. Kummassakin teoksessa suureen kartanoon saapuva nuori nainen joutuu kilpailemaan talon isännän menneisyyteen kuuluvan naisen kanssa. Loppuratkaisuissa on myös yhtäläisyytensä: menneisyys voidaan saattaa lepoon ja tarinalle saada onnellinen loppu, mutta vasta tulipalon jälkeen. Rebeccan sisältämän rakkaustarinan ja ilmeisen onnellisen lopun vuoksi kirjaa markkinoidaankin toisinaan harhaanjohtavasti (gootti)romanssina, vaikka du Maurier itse vastusti kiivaasti tätä luonnehdintaa. Hänen mukaansa teos on pikemminkin tutkielma mustasukkaisuudesta, jota hän itse tunsi miehensä aikaisempaa kihlattua kohtaan.
Viimeaikaiset du Maurierin elämäkerrat ovat nostaneet pinnalle kirjailijan biseksuaalisuuden, ja samalla myös Rebeccan henkilöitä on alettu tarkastella uudesta näkökulmasta. Mrs Danversin suhde Rebeccaan on ehkä kaikkein helpoimmin tulkittavissa homoseksuaaliseksi. Taloudenhoitaja palvoo entistä emäntäänsä eikä suostu päästämään irti – hän jopa pitää tämän makuuhuoneen ennallaan tuoreita kukkia myöten. Lisäksi hän puhuu Rebeccasta aina jumaloivasti, usein jopa pelottavan kiihkeästi. Rebecca taas kuvataan henkilöksi, jolle avioliitto merkitsi kovin vähän ja jolla oli ainakin yksi avioliiton ulkopuolinen suhde serkkunsa kanssa. Lisäksi Maxim toteaa vaimostaan, että tämä "ei ollut normaali", muttei suostu tarkemmin selittämään sanojaan – mikä jättää tilaa tulkinnoille. Myös Mrs de Winterin voimakkaan tunteellinen suhtautuminen edeltäjäänsä luo mahdollisuuden tulkita kyseistä henkilöhahmoa usealla eri tavalla.
Näkökulmasta riippumatta Rebecca on monikerroksinen kertomus, jonka sisäistämiseen yksi lukukerta ei välttämättä edes riitä. Kirjan tunnelma, rikas kuvailu ja henkilöt ovat inspiroineet useita myöhempiä kirjailijoita, joista tunnetuin lienee Susan Hill. Hänen kirjoittamansa Rebeccan jatko-osa, Mrs de Winter, ilmestyi englanniksi vuonna 1993 ja on käännetty suomeksi nimellä Rebekan varjo. Rebeccasta on myös tehty useita elokuvia, joista maineikkain lienee Alfred Hitchcockin Oscar-palkittu elokuvaversio. Teos on taipunut myös kahdeksi tv-sarjaksi - ja nyt viimeisimpänä aluevalloituksena musikaaliksi.
Lähteet:
Wikipedia
Introduction to Rebecca by Sally Beauman (from Daphne du Maurer: Rebecca, Virago Press 2003)
Jonathan Yardley: Du Maurier's 'Rebecca,' A Worthy 'Eyre' Apparent. Washington Post column
Daphne du Maurier: Venetian Tendencies. The Independent, 13 May 2007
Daphne du Maurier: Rebekka (suom.). WSOY 1994.
